Kuukauden levyartikkeli: Juha Vainio – Viiskymppisen viisut (Fazer Finnlevy, 1991)

Huhtikuun levyartikkeliksi valikoitui kansantaiteilija Juha Vainion viimeiseksi jäänyt soololevy, jonka kappaleet ovat jääneet valitettavan vähälle huomiolle, vaikka mestarisanoittajan kynä on terävämpi kuin koskaan aikaisemmin.

Juha Vainion sooloura voidaan karkeasti yleistäen jakaa kahteen eri vaiheeseen. 1960-luvulla hän oli kupletti- ja protestilaulaja, joka rikkoi sovinnaisuuden rajoja ja jonka laulujen aiheet keskittyivät kovin usein alkoholiin – tavalla tai toisella. 1980-luvun lähestyessä korkki meni lopullisesti kiinni ja samoihin aikoihin alkoi Juha Vainion uran "seesteinen" loppuvaihe, jolloin syntyi klassikkoa klassikon perään: Albatrossi, Kotkan poikii ilman siipii, Vanhojapoikia viiksekkäitä, Sellaista elämä on, Yksinäinen saarnipuu... Auktoriteettien ja byrokraattien nälviminen muuttui lempeäksi ja empaattiseksi kanssaihmisten vaikeuksien myötätuntoiseksi ymmärtämiseksi.

Toki täytyy muistaa, että edellä usein esitetty näkemys vetää mutkia suoriksi. Juha teki jo 1960- ja 70-luvuilla hyvinkin herkkiä ja koskettavia lauluja (esim. Ei maha mittää, Kaunissaari, Terveiset kotiin, Mikset jätkä itke) ja huumori säilyi hänen levytyksissään loppuun asti. 1980-luvulla hänen pitkäsoittojensa sisältö koostui sekä koskettavista tarinoista että humoristisista hyväntuulisista lauluista.

1980-luvulla Juha Vainiolta julkaistiin kolme pitkäsoittoa: Albatrossi ja sorsa (1981), Sellaista elämä on (1983) ja Elämää ja erotiikkaa (1985). Pitkäsoitot koottiin siten, että osa kappaleista oli jo julkaistu aikoinaan vuosien varrella singleinä ja osa kappaleista tehtiin varta vasten albumia varten. Esimerkiksi Albatrossin ja sorsan (1981) varhaisimmat kappaleet oli levytetty jo syksyllä 1979, kun Junnu pyrki Syksyn sävel -kilpailuun kappaleella Veljet keskenään. Juha on tuskin tässä vaiheessa miettinyt aloittavansa uuden albumikokonaisuuden kokoamista. Kappaleita saattoi ilmestyä singleinä kuusi tai kahdeksankin, ja loput laulut kirjoitettiin täydentämään kokopitkää LP-levyä.

Elämää ja erotiikkaa -LP:n (1985) jälkeen Juha Vainion sooloura jäi hieman taka-alalle. Vainio kirjoitteli edelleen todella aktiivisesti tekstejä iskelmälaulajille. Eräänlaisena esimerkkinä Vainion työtahdista voi mainita vuoden 1988 Syksyn sävel -kilpailun, jonka 12 kilpailukappaleesta peräti neljä on Vainion sanoittamia. Muille artisteille laaditut sanoitukset veivät niin paljon aikaa, ettei omaan laulu-uraan ehtinyt paneutua riittävästi.

Syksyksi 1990 Juha Vainio perheineen oli suunnitellut merkittävää elämänmuutosta. Vainioiden perhe muuttaisi Sveitsiin, Gryonin kylään. Vaikka haastatteluissa Juha lupasi edelleen jatkavansa töiden tekemistä Sveitsistä käsin, hän kuitenkin halusi tehdä "tilit selviksi" ennen muuttoa. Niinpä syksyllä 1990 hän järjesti jäähyväiskiertueen ja halusi saada uuden albumikokonaisuuden valmiiksi. Pitkäsoiton nimeksi annettiin Viiskymppisen viisut.

Juha Vainion viimeiseksi jääneen albumin varhaisin levytys äänitettiin jo syksyllä 1987. Levytys oli Rajaseudun rambo, jolla Vainio osallistui Syksyn sävel -kilpailuun. Tuloksena oli mukava kolmas sija ja tunnustus lehdistön suosikkina. Rajaseudun rambo -singlen b-puolella julkaistiin kaksi vuotta vanhempi kappale Laihian keikka, joka sisältyi jo Elämää ja erotiikkaa -albumille.

Vuonna 1988 ilmestyi yksi single: Ookko käynny oopperassa / Mies itäsaariston. Seuraavana vuonna julkaistiin single Viiskymppisen viisu / Kaiken yllä aarnikotka liitää, ja vuoden 1990 singleltä löytyvät kappaleet Santalahteen uudestaan / Entiset merimiehet. Vainion sooloura tarkoitti 1980-luvun jälkipuoliskon hiljaisena aikana siis single per vuosi -tahtia. Viiskymppisen viisut -albumin 12 kappaleesta seitsemän oli julkaistu aikaisemmin edellämainituilla singleillä ja loput viisi valmistettiin varta vasten albumia varten. Levyn tuottaja Jaakko Salo on kertonut, että Junnulla oli "merkillinen vimma" saattaa levynsä valmiiksi (Ikävalko 1998, 280; Salo 1996). Viimeisten laulujen ääniraidat on purkitettu jäähyväiskiertueen välipäivinä, vain muutamia päiviä ennen Juhan Sveitsiin muuttamista. Kiertueen viimeinen esiintyminen koitti Kotkassa 12. lokakuuta 1990. Junnun lauluosuudet äänitettiin ennen viimeistä konserttia, mutta albumin viimeistely jäi tietenkin vielä tuottajien ja miksaajien hoidettavaksi. Juha Vainio ei ehtinyt asua Sveitsissä kuin muutaman viikon. Hän menehtyi 29. lokakuuta 1990 varhain aamulla sydänkohtaukseen. Hän ei nähnyt viimeisen levynsä ilmestymistä. Albumi julkaistiin vasta alkuvuodesta 1991.

Juha Vainion viimeiseksi jäänyt albumi Viiskymppisen viisut on kokonaisuutena hyvin samanlainen kuin hänen 1980-luvun pitkäsoittonsakin: mukana on yhtä lailla herkkiä ja koskettavia lauluja kuin reippaampia ja humoristisia ralleja. Toisaalta levyllä on havaittavissa Juhan 80-luvun tuotantoon verrattuna enemmän yhteiskunnallista kritiikkiä. Vainion kynä on teroitettu äärimmäisen teräväksi ja hän ivailee taitavasti suomalaisen yhteiskunnan ilmiöitä.

Viiskymppisen viisut on ensimmäinen Juha Vainion pitkäsoitto, joka julkaistiin
vinyylin ja C-kasetin lisäksi uudessa CD-formaatissa.

Viiskymppisen viisut kiteyttää hienosti koko Juha Vainion 25-vuotisen uran. Levyllä ovat mukana nimittäin useat Junnun uraan merkittävällä tavalla vaikuttaneet avainhenkilöt. Säveltäjien joukossa on Erik Lindström, Junnun "löytäjä", joka ennakkoluulottomana miehenä kiinnitti 1960-luvulla Vainion levy-yhtiöönsä ja sävelsi hänen ensimmäiset menestyshittinsä. Niin ikään Toivo Kärjen nimi löytyy tekijätiedoista, joskaan hän ei suinkaan säveltänyt levyä varten uutta laulua, vaan hänen 1970-luvun sävellyksestään levytettiin uusi versio. Kappaleita ovat säveltäneet myös kotkalaismuusikko Reijo Lehtovirta, jonka kanssa Junnu teki runsaasti yhteistyötä 1970-luvulla, sekä Reino Markkula, jonka sävellyksiin Juha kirjoitti sanoituksia, tunnetuimpina esimerkkeinä Sä kuulut päivään jokaiseen, En päivääkään vaihtaisi pois ja vuoden 1978 Syksyn sävelessä toiseksi sijoittunut Luonnonlapset. Luonnollisesti Juhan 1980-luvun laulujen tuottajat ja sovittajat Markku Johansson ja Jaakko Salo ovat mukana albumin taustajoukoissa. Kolmessa levytyksessä kuoro-osuudet laulaa kotkalainen Hyvän Tuulen Laulajat, jonka kanssa Juha oli tehnyt säännöllistä yhteistyötä vuodesta 1980 lähtien. Albumilla vierailee myös Reijo Tani, Juhan hyvä ystävä Fennian keisarikunnasta, joka aikoinaan 1960- ja 70-luvuilla levytti Junnun kuplettisanoituksia, tunnetuimpana esimerkkinä vuonna 1967 ikuistettu legendaarinen Seuramatkat. Tani esiintyy monissa Junnun 1960-luvun levytyksissä: hän vastaa muun muassa Poliisi-kappaleen ääntelytehosteista ja imitoi laitapuolen kulkijaa Vanha salakuljettaja Laitinen -kappaleen puheosuudessa ("Tässä vaiheessa aina tipun..."). Viiskymppisen viisut -albumilla erityisen mielenkiintoista on Tanin ja Lindströmin mukanaolo. Reijo Tani ei ollut tehnyt yhtään levytystä vuoden 1977 jälkeen, joten tällä levyllä hän palasi takaisin studioon 12 vuoden tauon jälkeen. Lindström taas ei ollut säveltänyt useaan vuoteen aktiivisesti sävellyksiä kevyen musiikin esittäjille.

Albumin tunnetuin kappale on aloitusraita ja otsikkokappale Viiskymppisen viisu, jonka Juha levytti täytettyään 50 vuotta. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista, joka on jäänyt elämään, eikä sitäkään voi luokitella lähimainkaan Juha Vainion tunnetuimpien levytysten joukkoon. Laulu on kuitenkin usein esillä 50-vuotissyntymäpäivien yhteydessä ja etenkin laulun kertosäkeistön oivaltava ilmaisu "nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta" on sanonta, joka on jäänyt elämään laulun kontekstin ulkopuolella. Jari Heinonen on havainnut, että siinä missä kahdeksan vuotta aikaisemmin levytetyssä Matkalla pohjoiseen -kappaleessa suhtaudutaan humoristisesti ikääntyvien miesten elämänmuutoksille, Viiskymppisen viisussa ikääntymistä kuvataan arvostavasti (Heinonen 1997, 185).

Kakkosraita Kirje palmurannalta on vahvan yhteiskuntakriittinen. Levytyshetkellä Suomessa oli alkanut lama ja taloudellinen ahdinko oli läsnä monen kansalaisen arjessa. Kappaleessa on ivallinen, jopa hieman makaaberi, lähestymistapa Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Kertoja on haaksirikkoutunut kaukaiselle aurinkorannalle, jossa ei tunneta rahaa ja jokaisella jätkällä on velaton maja. Kirjeessään kertoja kysyy ironisesti, onko Suomessa asiat paremmin, "tänne uutisia kun kuulu ei". Kieltämättä nykyään laulun sanoituksen tietyt sanavalinnat kalskahtavat harmillisen eksotisoivilta ja jopa kolonialistisilta (koska laulunkertojahahmo on "ainut vaaleanahkainen", hänet on ylennetty palmurannan yhteisön päälliköksi), mutta sekin kuvastaa eräällä tavalla aikansa asenteita 1990-luvun alkuvuosilta.

Levyn A-puolen herkkiä lauluja ovat Kauan sitten ja Entiset merimiehet. Kauan sitten on Toivo Kärjen sävellys, jonka Juha levytti ensimmäisen kerran jo 1971. Sanoitus käsittelee erästä Vainion laulujen vakioaihetta eli maaseudun autioitumista. Laulu ei ilmestyttyään 1970-luvulla herättänyt juuri minkäänlaista huomiota, mutta laulu oli Vainiolle itselleen hyvin tärkeä, ja hän halusi päivittää sen Hyvän Tuulen Laulajien myötäilemänä. Lopputulos onkin ehdottomasti ensimmäistä levytystä onnistuneempi.

Pekka Nissilä on todennut osuvasti eräästä Vainion 70-luvun herkästä laulusta, ettei sellainen musiikkityyli "kaikesta huolimatta tunnu vielä oikein täysin olevan Vainion 'juttu'; näiden aika koitti myöhemmin" (Nissilä 2008). Näkemyksen voi helposti allekirjoittaa: monet Vainion 60- ja 70-lukujen herkistä lauluista ovat visusti vaipuneet unholaan. Vasta 80-luvulla Juha Vainion muutettua musiikkityyliään "seesteisemmäksi" hitaat laulut alkoivat menestyä. Selityksenä saattaa olla laulutavan muutos. Laura Henriksson on Juha Vainio -tutkimuksessaan havainnut, että Vainion laulutapa muuttui huomattavasti uran aikana. 1960- ja 70-lukujen levytyksissä Vainio lauloi usein "tehdyllä", suorastaan teennäisen korostetulla äänellä korostaakseen laulujen humoristista vaikutusta. Niinpä Vainio lauloi myös varhaiset herkät kappaleet hyvin paatoksellisesti ja jyhkeämmin sanoja tarkkaan artikuloiden. 1980-luvun alkaessa Vainio muutti laulutyyliään pehmeämmäksi ja lempeämmäksi. (Henriksson 2009, 94, 102–104, 106) Täten myös haikeiden balladien laulutapaan tuli sellaista junnumaista "herkkyyttä", mikä on ominaista hänen tunnetuimmille rauhallisille kappaleille (kuten esim. Kotkan poikii ilman siipii tai Yksinäinen saarnipuu). Myös Kauan sitten toimii koskettavammin vuonna 1990 lempeästi laulettuna kuin 1971 paatoksellisesti tulkittuna. Sovituskin on uudemmassa versiossa alkuperäistä harmonisempi: pääosassa loistavat Jari Lappalaisen viulu ja mandoliini sekä sovittaja Jaakko Salon haitari.

Entiset merimiehet on mielenkiintoinen levytys, sillä Juhalla ei ole osaa eikä arpaa sävellyksen saati sanoituksen suhteen. Sävellys on syntynyt Raimo Roihan kynästä ja sanoitus on Aappo I. Piippon käsialaa. Laulu sopii silti erittäin hyvin Junnun repertuaariin. Laulun aihe on hyvin "junnumainen" – "kotkanpoikii"-tyylinen koskettava kuvaus päähänpotkitusta kansanosasta: entiset laivaston työntekijät eivät ole pysyneet muuttuneen maailman kyydissä, minkä seurauksena he syrjäytyvät, alkoholisoituvat tappaen aikaansa Haminassa torin reunalla ja muistelevat entisiä loiston aikoja – muun muassa menneiden vuosikymmenien lakkokenraalia Niilo Wälläriä, joka toistuvasti uhkasi pysäyttää Suomen talvimerenkulun. Sanoituksesta kuitenkin kuulee, ettei sanoittajamestari ole itse asialla. Vaikka tekstissä on paljon Junnun biiseille ominaisia nokkelia loppusointuja (noituu / alkoholisoituu), sanoitus ei ole teknisesti yhtä napakka kuin Vainion itsensä sanoittamat kappaleet. Laulun kohokohta on ehdottomasti sen loppu, jota kuunnellessa on potentiaalia kylmiin väreisiin. Kappaleen kertosäkeistö on ytimekäs mutta komea. Siinä Hyvän Tuulen Laulajat laulavat: "Sellainen on meininki / mahtava on maininki / lastuina se meitä kuljettaa". Vainio ei itse laula kertosäkeistöissä kuin aivan laulun lopussa, jossa hän yhtyy kuoron lauluun säkeessä "lastuina se meitä kuljettaa". Pieni sovituksellinen jippo, jossa Vainion koruton ääni ja koskettava tulkinta yhtyy jylhään kuorolaulantaan, luo yllättävän koskettavan vaikutelman, jota on tässä sanoin vaikea selittää. Kuunnelkaa itse.

Albumin B-puoli alkaa myös kaihoisissa tunnelmissa. Reino Markkulan säveltämä Valtavaaran valssi on tiedettävästi viimeinen kappale, jonka Juha Vainio kävi levyttämässä. Surumielisessä valssissa käsitellään Juhalle tärkeää luonnonsuojelu-aihetta. Valtavaaran koskemattomassa luonnossa on muuttumaton lumous, joka koskettaa laulun kertojahahmoa aina, vaikka elämäntilanteet vaihtelevat. Valtavaara sijaitsee Kuusamossa ja on toki luonnollista, että laulun paikkakunta mainitaan tekstissä, mutta laulusta tulee väistämättä mieleen viittaus erääseen Juha Vainion kaupallisesti menestyneimpään sanoitukseen, eli Dannyn Kuusamoon, joka nousi Suomen listaykköseksi huhtikuussa 1976. Tematiikka molemmissa sanoituksissa on samanlainen: vain Kuusamon koskemattomassa luonnossa laulun kertoja saa takaisin mielenrauhansa, jonka on vilkkaassa kaupunkielämässä menettänyt. Myös tässä levytyksessä Hyvän Tuulen Laulajat ovat mukana, ja heidän osuutensa on tietojen mukaan äänitetty vasta Juhan kuoleman jälkeen.

Juha Vainio sijoittui Syksyn sävelessä 1987
kolmanneksi kappaleella Rajaseudun rambo.

Kaihoisien laulujen jälkeen esitellään albumin humoristisemmat kappaleet. Rajaseudun rambo syntyi syksyllä 1987 kritisoimaan kaavailtua uutta videolakia, jota aikoinaan luonnehdittiin Euroopan ankarimmaksi. Videolaki muun muassa kielsi K-18-elokuvien levittämisen videokasetteina. Vainio tarttui ajankohtaiseen aiheeseen ja teki siitä erittäin junnumaisen kupletin kantrityyliin. Laulu puolustaa pienen ihmisen oikeutta kertomalla syrjäseudulla asuvasta Alvar Johanssonista, joka viihdyttää itseään katsomalla väkivaltaelokuvia. Vain sen vuoksi, että sattuu pitämään niistä. Junnu on taitavasti tuonut tekstiin kaksinaismoralistista suhtautumista, jossa väkivaltaa pidetään vähemmän vahingollisena kuin erotiikkaa. Laulun viimeisessä säkeistössä Alvar Johansson kaivaa lankkujen alta kätköstä kaikkein järeimmän videon, jota katsotaan silloin, kun "pilvet peittävät kuutamon". Video on Emmanuelle. Kohufilmien klassikko oli laulun ilmestymishetkellä jälleen ajankohtainen, sillä juhannuksen 1987 tienoilla Mainostelevisio oli lähettänyt elokuvan ensimmäistä kertaa Suomen televisioverkossa valtavan palauteryöpyn saattelemana. Aikoinaan harmitti, kun Syksyn sävel retro -tv-sarjassa tämä kappale sivuutettiin toteamalla, ettei sanoittajamestarikaan aina onnistunut, koska tästä laulusta ei tullut hittiä. Mielestäni, jos tarkoituksena on tehdä kupletti jostain ajankohtaisesta ilmiöstä, ei ole tarkoituskaan, että laulusta tulee ikivihreä. Rajaseudun rambo on toiminut esityshetkellään Syksyn sävelessä 1987 loistavasti, koska silloin videolakikeskustelu on ollut käynnissä kiivaimmillaan.

Juha Vainion lauluille oli ominaista aina tietynlainen herraviha ja korkeakulttuurin kritisointi. Nämä aspektit pääsevät valloilleen kappaleessa Ookko käynny oopperassa. Laulussa ehditään ottaa kantaa kolmeen oopperaan liittyvään ilmiöön, jotka olivat ajankohtaisia 1980-luvun lopulla. Ensinnäkin tuohon aikaan alkoi maailmankuulujen tenorien Luciano Pavarottin, Placido Domingon ja José Carrerasin suurkonserttibuumi, joka herätti hämmästystä. Toiseksi Vainio piikittelee pienille paikkakunnille, jotka yrittivät profiloitua korkeatasoisiksi järjestämällä "parempien ihmisten" tapahtumia. Laulussa puhutaan ironisesti "Junttilan juhlaviikosta". Kolmanneksi rallissa sivalletaan uuden oopperatalon ylikierroksilla käyneeseen julkiseen keskusteluun. "Vaan on se häpeä, kun mittavampaa läpeä / ei tapahtumapaikaksi oo taidenautinnon." Uusi oopperatalo valmistui lopulta valtavan kritiikin saattelemana vuonna 1992. Rakennushanke maksoi huomattavasti suunniteltua enemmän. Jari Heinosen referaatin mukaan "Vainio irvailee Helismaan hengessä herrojen (ja heidän naistensa) veronmaksajille kalliiksi käyville oopperaharrastuksille" (Heinonen 1997, 185). Kaikki tämä on tiivistetty alle kaksi ja puoli minuuttia kestävään kuplettiin. Ja kun kertosäkeistökin etenee niin mukaansatempaavassa humppapoljennossa, on todettava laulun olevan Vainion myöhäistuotannon ehdotonta parhaimmistoa.

Mutta sitten vuorossa on yksi omista suursuosikeistani. Kaiken yllä aarnikotka liitää. Laulu teki nimittäin allekirjoittaneeseen melkoisen vaikutuksen, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Olen tosin jäänyt hieman yksin näkemykseni kanssa, sillä keskustellessani muiden Junnu-fanien kanssa en ole oikein koskaan saanut vastakaikua tämän laulun ylistämiselle. Onneksi sentään Jari Heinonen on luonnehtinut laulua "mainioksi" (Heinonen 1997, 185). Kappaleessa irvaillaan sarkastisesti kevyen musiikin näyttävää festivaalihumua aikana, jolloin jokaiseen pikkukyläänkin perustettiin jonkinlaiset kesäjuhlat. Vaikka laulussa lauletaan anonyymisti "Tuppukylän Suvisoitosta", laulussa viitataan selvästi Seinäjoen Tangomarkkinoihin. Kun tango soi niin painiseuran salissa kuin kylän keskusteltassa – ja raittiussihteerin keho taipuu notkeimmin. Itse olen lapsuudessani elänyt Tangomarkkinoiden kulta-ajan. 1990-luvulla kilpailu oli kesän kohokohtia: sitä seurattiin herkeämättä kesämökin televisiosta, Heikki Hietamies juonsi ja kilpailun jälkeen lukuisat kansankerrokset manasivat, kun Dimitri Sjöberg ei taaskaan voittanut. Tangomarkkinat oli 1990-luvulla todellinen suomalainen Ilmiö isolla iillä, jota ihmeteltiin jopa kansainvälisesti. Ulkomaalaiset dokumenttiryhmät saapuivat Seinäjoelle kuvaamaan tätä erikoista suomalaista menestystapahtumaa, jossa ihmiset tanssivat kaduilla tangoa. Tangomarkkinat nousivat vasta 90-luvun puolella suorastaan överiin suosioon, mutta Juha Vainio oli osannut jo vuonna 1989 kirjoittaa kappaleen, joka Tangomarkkinoiden kohdalla oli itse asiassa vielä ajankohtaisempi myöhemmin 1990-luvulla. Monitahoisessa laulussa kritisoidaan purevasti myös festivaalikansan kahtiajakautuneisuutta. Tavallinen kansa tanssii kadulla tangoa ja syö makkaraa, mutta eliitti pitää seuraa VIP-vieraille omissa tiloissaan, jossa tarjotaan boolia ja kunnanherrat juottavat kuvalehdistöä, jotta festivaalit saisivat suuren huomion. Tuppukylän festivaalit saavuttavat tavoitteensa, kun paikalle saapuu ministerin veli kuuluisan laulajan kanssa. Laulun nimi Kaiken yllä aarnikotka liitää viittaa silloiseen Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiveen, joka aikoinaan lenteli helikopterilla Helsingin juhlaviikkojen yllä – eikä laskeudu alas kansan pariin edes tankkaamaan. Neljäminuuttinen tangopoljentoinen kappale on silkkaa verbaalista ilotulitusta. Vainion kynä on ihailtavan sarkastinen ja ivallinen olematta kuitenkaan tarpeettoman pahansuopainen tai ilkeä.

Santalahteen uudestaan tarjoaa näkökulman 1980-luvun lopulla vallinneeseen juppikulttuuriin. Kertojan lapsuusmaisema Santalahdessa on muuttunut nousukkaiden golfkeskukseksi. Äärimmäisen mielenkiintoista on, että Vainio teki Santalahden lomakylälle vuonna 1990 mainoslaulun Santalahteen takaisin. Laulujen sisältö on samanlainen: molemmissa laulun duunarikertoja näkee entisen rakastettunsa golfaavan Santalahden golfkentällä nykyisen tohtorimiehensä kanssa. Siinä missä Santalahteen takaisin -mainoskappaleessa kuitenkin keskitytään mainostamaan viihtyisää lomakylää, albumille päätyneessä Santalahteen uudestaan -kappaleessa näkökulma on huomattavasti kriittisempi. Lapsuusmaisema on turmeltunut, koska jupit haluavat päästä pelaamaan golfia. Kaikesta tästä kritisoinnista huolimatta Santalahdella sijaitsevan Kotkan Golf Centerin Mussalon golfkentän kaikki 18 väylää on nimetty Juha Vainion laulujen mukaan.

Oot maalainen -kappaleen sanoitus on merkitty Ilkka Vainion nimiin, mutta Junnun tiedetään rustailleen kappaleen viimeisen säkeistön. Sanoittajanvaihdoksen huomaa selvästi. Ilkka Vainion sanoittama osuus on töksähtelevämpää ja keskittyy lähinnä hassunhauskoihin loppusointuihin ("en ole enää juntti / vaan oikein kulman kuntti"). Teksti muuttuu heti sujuvammaksi viimeisessä säkeistössä ja saa myös hieman analyyttisempiä sävyjä. Siinä missä Ilen sanoittamissa säkeistössä maalta kaupunkiin muuttanut henkilö hämmästelee kulttuurisokkia, viimeisessä säkeistössä verrataan kaupunkilaisten elämää kerrostalossa mullikarjaan: molemmat elävät karsinoissa ja yhteisruokaloissa soi kalke kellojen. Vaikka Oot maalainen jatkaa tavallaan Juha Vainion maaltamuuttoa käsittelevien laulujen sarjaa, kappale on selvästi muihin albumin levytyksiin verrattuna kepeämpi ja pinnallisempi. Oikeastaan parasta antia on melkein Jaakko Salon näppärä sovitus: lajityyli on kantrivivahteinen, joka assosioituu helposti kuulijan mielessä maaseutuun ja maalaiselämään. Omanlaisensa ripauksen lauluun tuovat Sonja Lummen nuorekkaat "jee, jee"-taustalaulustemmat.

Levyn viimeinen raita on yksi Juhan kauneimmista balladeista ja koskettavimmista tarinoista. Markku Johanssonin säveltämä Mies itäsaariston vetää täysin vertoja esimerkiksi kovasti ylistetyille Yksinäinen saarnipuu tai Kotkan poikii ilman siipii -ikivihreille, ja toivoisinkin, että laulu "löydettäisiin" vielä joskus sen ansaitsemalla arvostuksella. Laulussa kertoja menee tapaamaan syysmyöhällä Haapasaareen vanhaa miestä, joka ei ole oikein vieläkään päässyt yli siitä, että hänen synnyinseutunsa, Tytärsaaret ja Seiskari, ovat rauhansopimuksessa päätyneet Neuvostoliitolle. Laulu on riipaisevan haikea, mutta Juha Vainio ei sorru ruikuttamiseen. Junnun raitistumisenjälkeiselle tuotannolle ominainen sydämellinen tunnelma vallitsee koko liki neliminuuttisen tuokiokuvan ajan. Sanoituksessaan hän luo eläväntuntuisen kuvan tunteikkaasta kohtaamisestaan saaressa asuvan äijän kanssa sumuisena syksyisenä iltana. Laulun onnistuneessa sovituksessa erityisesti flyygelitorvi ja mandoliini maalaavat hienosti kappaleen tunnelmaa. Teksti on myös hienon monivivahteinen: kuin ohimennen laulun loppupuolella kertoja mainitsee itäsaariston miehen olevan hänen "tyttärensä vaari" eli oma isä.

Silti, vaikka tässä on tullut ylistettyä Kaiken yllä aarnikotka liitää ja Mies itäsaariston -kappaleita, niin omalla tavallaan levyn kohokohta on sen kolmas raita Janatuinen svengaa jälleen, sävellys: Erik Lindström. Kuten Jaakko Salo on todennut: "on jotain suorastaan mystistä, että viimeisellä levyllään Juha palaa samoihin hulvattomiin tunnelmiin, mistä hän 60-luvulla aloitti". Juhannustanssit vuodelta 1965 oli Juha Vainion läpimurtohitti. Siinä Suomen kansalle esiteltiin haitaristi Janatuinen, joka olisi halunnut soittaa jatsia, mutta Suomen kansa vaati tangoa. Muutama kuukausi Juhannustanssien jälkeen ilmestyi kappale Jamit, jossa esiteltiin koko Janatuisen jatsiyhtye. Janatuinen, Ykä Kymäläinen, Dizzy Horttanainen ja Jaska Sasi painuivat jouluiltanakin autotalliin soittamaan jatsia, eikä rouva Kymäläinen voinut ymmärtää miesten jazz-intoa. Nyt 25 vuotta myöhemmin nämä Junnun ensihittien hahmot heräsivät uudelleen henkiin. Vaikka vuodet ovat vierähtäneet ja miehet vanhentuneet (Sasin Jaska on jo vanhainkodissa), niin edelleen he palaavat nuoruutensa tunnelmiin soittamalla autotallissa jatsia. Jazz-musiikin arvostus on 25 vuoden saatossa noussut ja siitä on osoituksena kappaleen loppu, kun rouva Kymäläisen ideoimana koko porukka lähtee Porin Jazzeille. Lopulta Rouva Kymäläisen "täytyy jotain alkaa ymmärtää". Mikä symbolinen arvo tällä laululla onkaan! Koko Junnun 25-vuotisen uran ympyrä sulkeutuu ja tarina saa onnellisen päätöksen. Jos kokoaisin Junnu Vainion tuotannosta kokoelmalevyn tai soittolistan, sen pitäisi ehdottomasti alkaa Juhannustansseista ja Jameista ja päättyä tähän lauluun.

Kaikki levyn 12 raitaa julkaistiin vuonna
1996 20 suosikkia -sarjan kokoelmalla.

Artistin menehtyminen on valitettavasti varmin tapa menestyä levymyyntilistoilla. Se nähtiin erityisen raadollisesti Tapio Rautavaaran kohdalla. Hän ei ehtinyt uransa aikana saavuttaa minkäänlaista kultalevyä mutta kuoleman jälkeen ilmestynyt kokoelma Reissumiehen taival (1979) myi maagiset 150 000 äänitettä. Vainion kohdalla tähän markkinarakoon iski marraskuussa 1990 julkaistu kokoelma Laulaja ja lauluntekijä, joka ylsi albumilistalla miltei kärkisijoille ja myi yli 50 000 äänitettä. Vainion pitkäsoitot eivät aikoinaan tavallisesti nousseet albumilistoille ja valitettavasti myös Viiskymppisen viisut ilmestyttyään alkuvuodesta 1991 koki saman kohtalon: levy ei saanut listamerkintää, eikä se ollut kovinkaan hääppöinen myyntimenestys. Juha Vainion kanssa samassa levy-yhtiössä työskennellyt Jaakko Karilainen on harmitellut: "Juhan omat levyt eivät myyneet mitenkään hyvin hänen elinaikanaan. Vasta kuoleman jälkeen niiden arvo ymmärrettiin." (Kotirinta 2002, 307) Juha Vainio on saavuttanut parhaat sijoituksensa Suomen albumilistalla hänen menehtymisensä jälkeen julkaistuilla kokoelmalevyillä.

Reijo Ikävalkon Juha Vainio -elämäkerrassa Täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii (1998) tuodaan esille näkemys, jonka mukaan Viiskymppisen viisut -albumi saattoi olla suunniteltu tarkoituksella testamentiksi. Kirjassa viljellään useita anekdootteja, joissa uskotellaan Junnun aavistaneen, ettei elinpäiviä olisi enää paljon jäljellä. (Ikävalko 1998, 275–288) Vainio oli laatinut testamentin ja toistuvasti valitellut huonoa sydäntään ja rytmihäiriöitään. Kirjassa Jaakko Salo on pohtinut, että Vainion loppuunsuorittamisen tarve ja "merkillinen vimma" valmistaa albuminsa voisi kertoa siitä, että Junnu tiesi tekevänsä levyään kilpaa kuoleman kanssa. Tällainen näkökulma voisi osaltaan selittää sen, miksi levyn taustajoukkoihin on haalittu niin paljon henkilöitä, joiden kanssa hän oli vuosikymmenien saatossa tehnyt yhteistyötä.

Vaikka Juha Vainio on aina ollut ammattitaitoinen sanoittaja, nämä hänen viimeiset tekstinsä ovat jotenkin aivan erityisen teräviä ja nokkelia. Se herättää kaihoisan ajatuksen siitä, mitä kaikkea hän olisikaan vielä ehtinyt tehdä, jos vain olisi saanut elää pidempään. Laura Henriksson on tuonut esiin, että Juhan laulut luonnonsuojelusta olisivat saaneet uusia ulottuvuuksia ympäristötietoisuuden kasvamisen ja ilmastonmuutoksen myötä (Henriksson 2009, 222–223). Itseäni hykerryttää ajatus siitä, millaisia piikkejä Vainio olisi tehnyt oman nuoruuteni ilmiöistä. Kun Juha uransa varrella kritisoi kaikenlaista muodikasta musiikkia (Paras rautalankayhtye, Tangokauppias, Punk-humppa, Mies joka tapasi Dingon), voi vain miettiä minkälaisen reaktion esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa menestyneet rap- ja hip hop -artistit olisivat aiheuttaneet.



Spotifyhin on ikävä kyllä päässyt lapsus, nimittäin raita numero 5 tarjoaa mainoskappaletta Santalahteen takaisin, vaikka siinä pitäisi olla Santalahteen uudestaan. Oikean laulun voitte kuunnella tästä.

Lähteet:

Kirjallisuus:

Heinonen Jari (1997) Katseita suomalaisuuteen – Vastarinta ja luopuminen suomalaisessa kansanomaisessa kulttuurissa. Esimerkkeinä Aleksis Kivi, Väinö Linna, Juha Vainio ja Irwin Goodman. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.

Henriksson Laura (2010) Aivan kuin mainingit sois – Juha Vainion laulujen äärellä. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Ikävalko Reijo (1998) Täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Kotirinta Pirkko (2002) "Helismaan manttelinperijä" ei koskaan tavannut edeltäjäänsä. Teoksessa Gronow Pekka, Lindfors Jukka, Nyman Jake (toim.) Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Nissilä Pekka: Juha Vainion kaikki levytykset 1963–1990. Juha Vainio – Legendan laulut 10CD-boksi (Warner 2008).

Salo Jaakko. 20 suosikkia – Viiskymppisen viisu (Fazer 1996).